Kolumni Ilkassa: Afganistanin autiomaassa 28.11.2009
Millaista olisi elää maassa, joka on 1970-luvun jälkeen ollut käytännössä koko ajan sisällissodassa, joutunut jatkuvasti suurvaltojen hyökkäyksien kohteeksi ja joka on kansainvälisen vertailun perusteella maailman toiseksi korruptoitunein valtio heti Somalian jälkeen?
28 miljoonan afganistanilaisen ei tarvitse arvailla, sillä he tietävät. Joka viides afgaani tietää myös miltä tuntuu olla kidutettavana ja joka kymmenes tietää millaista on istua vankilassa. Kolme neljännestä kansasta on joutunut lähtemään evakkoon vuoden 1979 jälkeen. Kokonainen sukupolvi ei ole nähnyt muuta kuin sotaa. Pahinta on kuulemma kuitenkin jatkuva pelko omasta ja läheisten turvallisuudesta, olivatpa syynä länsimaiden koalitiojoukkojen tekemät epätarkat pommitukset tai taliban-kapinallisten iskut.
Oman pienen panoksensa Afganistanin tulevaisuuteen tuovat myös Suomen kriisinhallintajoukot, joita on maassa reilu sata sotilasta, kun presidentinvaalien ajaksi lähetetyt joukot on kotiutettu. Presidentinvaalien ajaksi maahan lähetetyistä lisäjoukoista onnistuttiin synnyttämään pienimuotoinen kriisi, kun valtiojohdolla oli epäselvyyttä siitä, milloin joukkojen kuului palata kotimaahan.
Suomalaisten osallistumista Afganistan-operaatioon on perusteltu monella eri tavalla, joita eritellään ansiokkaasti Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen tuoreessa tutkimuksessa. Huolestuttavinta on kirjoittajien mielestä se, että julkisesti lausuttuja kansallisia perusteluja operaatiolle on niukasti. Ainoa suoranainen poliittinen peruste osallistumiselle on se, että osallistumalla Suomi vahvistaa poliittista identiteettiään osana länttä, vaikka tämäkin verhotaan erilaisiin sanankäänteisiin kansainvälisestä vastuunkannosta ja muusta ylevästä.
Näin ajateltuna olisi epäilyttävää, jos Suomi Naton kanssa yhteistyötä tekevänä EU-maana jättäytyisi pois ja antaisi muiden kantaa vastuun afganistanilaisten oikeudesta demokraattiseen hallintoon ja parempaan tulevaisuuteen.
Perustelu on sinällään hyvä, mutta siitä paistaa läpi jonkinlainen alemmuudentunto suhteessa omaan identiteettiimme ja Suomen paikkaan maailmassa. Jos tavoitteena on vain kiillottaa Suomen mainetta maailmalla länsimaisena oikeusvaltiona, joka on valmis uhraamaan sotilaitaan demokratian ja rauhallisemman maailman puolesta, Afganistanista voi vetäytyä kokonaan.
Maan auttamisessa ei pitäisi olla kyse oman itsetunnon pönkittämistä tai viimeisen naulan lyömisestä lännettymisen arkkuun, vaan hätää kärsivien siviilien auttamisesta. Kun tarkastelee Afganistanin historiaa ja valloittajien onnistumisia tavoitteidensa saavuttamisessa, voi Suomen läsnäolon perustellusti kyseenalaistaa melkein millä tahansa inhimillisen kehityksen mittarilla.
Ei ole olemassa mitään yksiselitteistä vastausta siihen, olisiko afganistanilaisten elämä parempaa vai huonompaa, mikäli liittoutuneiden joukot eivät olisi hyökänneet maahan kahdeksan vuotta sitten. Se on kuitenkin varmaa, että Afganistanin tulevaisuus ei ole suomalaisten kriisinhallintajoukkojen varassa, vaikka he hoitaisivat työnsä miten hyvin tahansa.
Suomen läsnäolo Afganistanissa on poliittinen päätös, joka tulee kyetä perustelemaan muutenkin kuin viittaamalla tarkemmin määrittelemättömään kansainväliseen vastuunkantoon. Jossain vaiheessa operaatiota on kysyttävä, että ovatko sitoumukset loputtomia, vai voiko maasta myös vetäytyä.
Tällä hetkellä samoja kysymyksiä miettii myös presidentti Obama, jonka odotetaan tekevän lähipäivinä päätöksen amerikkalaisten joukkojen tuntuvasta lisäämisestä. Samalla hän joutuu miettimään, että ovatko demokratian edistäminen, vakaus ja terrorisminvastainen sota ylipäätään yhdistettävissä.
Halusimmepa sitä tai emme, Suomi joutuu sopeutumaan Obaman päätöksen seurauksiin. Poliitikkojen on syytä ryhtyä pohtimaan hyviä perusteluja jatkuvalle läsnäololle Afganistanissa.
