Suuren johtajan kaipuu 14.7.2005
Kun hollantilaiset ja ranskalaiset olivat äänestäneet EU:n kaavaileman perustuslain kumoon, alkoi myös meillä Suomessa laaja keskustelu asiasta. Pääkirjoituksissa on vaadittu Euroopalle nykyistä parempia johtajia, kommentaattorit kaipaavat “johtajuutta”. Odotetaan Euroopan pelastajaa, kaivataan suurta johtajaa, joka panisi asiat järjestykseen.
Poliittiset johtajat eivät ole koskaan kyllin hyviä. Aina löytyy parannettavaa. Mutta silti minua on hämmästyttänyt tämä suuren johtajan kaipuu. Elämmehän kuitenkin Euroopassa demokraattisissa oloissa.
Ei ole tietenkään selvää, että suuri joukko, kansalaiset, olisivat aina oikeassa. Sanotaanhan, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Mutta kun elämme kansanvaltaisissa oloissa, demokratiassa, enemmistön mielipidettä on kunnioitettava. Ja vanha totuushan on, että politiikka on aina väärää jonkun näkökulmasta. Siksi yhden totuuden julistajat kuulostavat kummallisilta.
Suurista johtajista meillä on huonoja kokemuksia. Monikaan ei varmaan halua Hitlerin tai Stalinin kaltaisia johtajia takaisin vallan kahvaan. Ei kuitenkaan voi välttyä siltä ajatukselta, että kun pikkuisen raaputtaa, monen demokraatin takaa paljastuu pikku diktaattori, joka halveksii kansanvaltaista menoa.
Euroopan unioni on demokraattisten valtioiden yhteisö. Kuitenkin kansalaiset nähdään usein välttämättömänä pahana, kun euroeliitti tekee suunnitelmiaan. Kansanäänestykset perustuslaista ovat hyvä esimerkki siitä, miten huonosti Euroopan johtajat olivat valmistautuneet, kun Hollannin ja Ranskan äänestystulokset selvisivät.
Monen ensi reaktio oli tyrmistys ja kauhistus. Oli äänestetty vääristä asioista tai ihmiset eivät olleet muka tienneet mistä äänestivät. Kansalaiset nähtiin välttämättömänä pahana, jotka sotkevat selviä asioita. Ei ollut lainkaan valmistauduttu siihen, että ihmiset äänestäisivät johtajiensa tahdon vastaisesti.
Kukaan ei pysty sanomaan nyt lopullista totuutta siihen, oliko äänestysten tulos hyvä vai huono asia Euroopalle. Hollantilaisten ja ranskalaisten enemmistö kuitenkin näytti kuin satusetä Andersenin sadussa, että EU-keisarilla ei olekaan vaatteita. Nyt on pakko ajatella EU:n kehitystä uudesta näkökulmasta.
EU:n ongelmat on usein selitetty juuri johtajuuden puutteella. Kukaan ei vain oikein osaa selittää, mitä tällä johtajuus-mantralla tarkoitetaan. Ehkä nykyinen tilanne on pikemminkin suuri onni kuin onnettomuus. Suuri johtajuus voisi aiheuttaa vain suuria onnettomuuksia.
Voi olla, että on alkanut uusi aikakausi Euroopassa. Johtajia ovatkin kansalaiset, kuten äsken Ranskassa ja Hollannissa. Nyt kansalaiset kaikkialla Euroopassa tietävät, että heillä on todellista vaikutusvaltaa. EU:n johtajat eivät voi jättää huomiotta uutta tilannetta.
Olisikohan Tuomas Keskinen oikeassa Iltalehden kolumnissaan, kun hän kirjoittaa, että monessa asiassa EU on osoittanut johtajuutta ilman johtajaa. EU:n vahva poliittinen ominaispaino vaikutti, kun valta vaihtui Ukrainassa ja aiemmin EU nosti uuteen kukoistukseen entiset diktatuurimaat Espanjan, Portugalin ja Kreikan. Esimerkkejä voisi löytää muitakin.
Eihän tämä johtajan kaipuu tietenkään ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Eino Leino kuvaili runossaan jo satakunta vuotta sitten, miten kello seisoo eikä ajan johtajaa näy.
“Jos tääll’ ois mies, jos yksikin,
niin itse nousis tornihin
ja neron oikeudella hän
sen kellon vetäis käymähän.
Mut mies se viipyy, viipyy vaan,
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy,
kun ajan johtajaa ei näy.”
